On aina käynyt niin, toinen lähtee toinen jää
mutta tuskin kukaan uskoo ettei osais enempää
on aina käynyt niin, toinen liikaa yrittää
muistan hetken jolloin alkoi loppuelämämme tää

Hän istui pöytään, haastoi mun, kuin alkuun kaksintaistelun
kun sanoi ettei kukaan voisi häntä rakastaa
nyt toinen piippuun puhaltaa, ja vielä katsoo kuolevaa
vaan kumpi voittaa, sitä kukaan tietää ei saa

Ei voi ennustaa, mitä muistaa jokainen
kohtalo kun pyyhkii sivut päiväkirjojen
ja lauseet jotka jää, niitä harva ymmärtää
mut oikeutusta etsii teot synkimmätkin nää

Hän istui pöytään, haastoi mun, kuin alkuun kaksintaistelun
kun sanoi ettei kukaan voisi häntä rakastaa
nyt toinen piippuun puhaltaa, ja vielä katsoo kuolevaa
vaan kumpi voittaa, sitä kukaan tietää ei saa

Vaan ei kuitenkaan, voi vaan nousta koneeseen
kun ensin joku nostaa pinnan alle painuneen
yö saapuu ajallaan, haaskalinnut piiloistaan
kyllä korppikotka tietää milloin elämä jaetaan

::Hän istui pöytään, haastoi mun, kuin alkuun kaksintaistelun
kun sanoi ettei kukaan voisi häntä rakastaa
nyt toinen piippuun puhaltaa, ja vielä katsoo kuolevaa
vaan kumpi voittaa, sitä kukaan tietää ei saa::

Joskus se vaan on niin... Ei kukaan jaksa välittää. Jos ton yllä olevan laulun sanat pitäis yhdistää mun tänhetkiseen elämäntilanteeseen, mä olisin toi toinen, en laulaja / kertoja.

Kukaan ei oikeesti piittaa musta. Aina mä oon syypää kaikkeen. Mul elämä menee jatkuvaa alamäkeä, eikä kukaan piittaa paskan vertaa. Viime viikosta alkaen oon pilannu mun elämän, ku menin alottamaan tupakoinnin, mut kuka välittää? Ehkä nyt voi koulussa avautua sellasille, jotka on pilannu elämäänsä jo kaks vuotta? "... hän istui pöytään haastoi mun, kuin alkuun kaksintaistelun, kun sanoi, ettei kukaan voisi häntä rakastaa..." Kuka mua rakastais? Pelastais mun turhan elämän?

Ei sitä kukaan tee. Tälläkin hetkellä kaikki pitää hauskaa ja nauraa Simballe, idiootille, joka pilaa elämäänsä.. Kaikki on hylänny mut. Mut on petetty. Kaikki vihaa mua. Vaan sen takia, ku tein sen virheen, mitä kukaan ei ikinä olis saanu tehdä, kuvittelin, et mul oli ystäviä...

Tässä sitä kuitenkin ollaan... Yksin... Ei kukaan jaksa kuunnella... Mä oon päätyny siihen, et toivon, et joku jaksaa lukea tän kirjotuksen, vaivautuu laittamaan kommenttia - ehkä ? Ei kukaan kuitenkaan jaksa. Ensimmäisen lauseen kohdalla kaikki tajuaa, kuinka turhaa tän kirjotuksen lukeminen on.. Ei kukaan jaksa kommentoida vaan jatkaa muiden blogien - ilosempien blogien - lukemista...

Miks mä sitten kirjotan? Ehkä se johtuu siitä, et mulla ei oo muutakaan, johon voisin kirjottaa ihan surkeesta elämästäni...

Helmikuun helmiä..... Niitä juuri. Helmikuun helmet, nuo säihkyvät helmet, joista ei pääse eroon kotona. Ei pääse eroon koulussa. Ei pääse eroon missään.

Helmikuu.. Mistä se on saanut nimensä? Ehkä silloin on löydetty ensimmäiset Helmisimpukat..? Ehkä silloin on tehty ensimmäinen helmi-kaulakoru..?

Mut ku ajattelee... Englanniks helmikuu on February - ei mitään helmiin liittyvää... Ruotsiks se on Februari - ei mitään helmiin liittyvää..

Asiasta toiseen, ehkä jopa kolmanteen, josta suoraan neljänteen..

Mua väsyttää, masentaa, ottaa päähän ja ihmetyttää samaan aikaan. Masennus johtuu siitä, kun elämä on alkanu menee suoraa jyrkkää alamäkeä. Väsymys johtuu lukuisista tunneista univelkaa. Ihmetys johtuu siitä, kun mä en tajuu, miks mun elämä menee päin helvettiä koko ajan? Ja miks mulla on niin jäätävä määrä uni velkaa? Toisin sanoen, miks en oo saanu nukuttua? Mua ottaa päähän, koska kaikki noi edellä mainitut asiat pyörii mun päässä yhtenä mylläkkänä ja niihin ei saa mitää järjestystä..

Koko viikkona en oo nukkunu viittä tuntia enempää. Viis tuntia on koko viikon öiden yhteen laskettu summa..

Aina, ku oon nukahatanu, oon heränny muutaman minuutin jälkeen uudelleen. Koko yön oon tuijottanu kelloa ja toivonu, et alkais soimaan Do-Si-Do, mun herätyskellon ääni. Oon pyöriny sängyssä, saamatta unta.

Illalla meen nukkumaan klo 23 aikaan, sit oon valvonu tai nähny sekavia unia, painajaisia, aamuun asti. Neljältä aamulla oon jo hereillä ja osotan, kun herätyskello soi klo 6.

Uskon, et tähän kaikkeen on joku selitys. Sellanen selitys, et siihen vois uskoo. Mä en usko mihinkään "Sä meet liian myöhään nukkumaan" - juttuihin. On nimittäin ihan sama, mihin aikaan meen nukkumaan, ei mua väsytä. Yleensä meen sillon nukkumaan kun mua väsyttää. Sillon on pieni toivo siitä, et nukahdan.

Joskus yöllä pelkään, et joku mun läheinen, joka nukahtaa illalla, ei herääkkään aamulla. Mä en tiedä mistä se johtuu. Mä oon pelänny sitä koko viime viikon ja viime sunnuntaina pelko kävi toteen.

Mun isän isä ei enää heränny. Se jätti tän helvetin maan ja pääsi kärsimyksistään lopullisesti. Mä oon kaivannu sitä koko viikon ja nukkunu viel vähemmän ja vähemmän, mitä kauemas mun isoisän kuolemasta mennään. Jossain vaiheesssa en varmaan nuku ollenkaan ja sit eomahdan lopullisesti?

Mun elämä on ollu pelkkää helvettiä isoisän kuoleman jälkeen. Pelkkää kärsimystä, kipua tuskaa ja ikävää. En mä jaksa kirjottaa enää. Toivottavasti te tajuutte. Mua väsyttää...

"... kylmyyden tuo se tullessaan, tuskin enää koskaan nauran, niinkuin silloin naurettiin. Tuskin enää voisin uskoa, siihen mihin uskottiin. Ikävä jää! Taivaskin itkee ystävää, sateisin kun ilman jää..."

Miks just mun yhdelle tärkeimmistä ystävistä? Miks just sille piti käydä näin? Mä en voi uskoo, et ite jatkan normii elämää ja mun ystävä suree.. Miks just Chabu? Olis mielummi käyny mulle tai jollekki, joka sen ansaitsis. Ei Chabulle.. Chabu ei oo ansainnu mitään tällästä! Ei ikinä olis Chabulle saanu käydä näin. Mä en ihan oikeesti voi uskoo.. Mä suorastaa järkytyin, ku Ihaa soitti ja kerto mulle siitä. Chabu ei ollu ite pystyny kertoo..

Mä olisin siitä paikasta halunnu mennä Chabun luo, mut ehkä oli parempi, etten sit lähteny. Chabu varmaa haluu surra rauhassa.

Nyt se alkaa, alan ihan valtoimenaa itkee. Pia meidä äiti tulee ja kysyy, et mikä mul on. Ei se tiiä, milt tuntuu menettää rakas. Vaiks Chabu menetti hevosen, ei ihmistä.. Meidä äiti luulee, et eläin/hevonen on vaan eläin/hevonen.. Ei se sillee mee. Kai eläimen menettämistä saa surra ihan yhtä paljon kun jonkun ihmisenkin?

Onha se totta, et ihmisen menettämisest ei pääse nii helpolla yli, ku eläimen kuolemast, mut kyl mun täytyy iteki tunnustaa, et suren vieläkin meidän Mirri-kissaa, joka kuoli suunnillee kymmene vuotta sitte. Se oli vaan kolme vuotias. Sillon joku törppö ajo autolla sen päälle. Kun tulin koulusta, löysin Mirrin verisenä makaamassa autotiellä.. Mä olin sillon viis vuotias. En mä ees varmaa tajunnu et Mirri ei ikinä heräis. Kun Mirrii alettiin hautaamaan ja Iskä kaivo sille kuopan, mä huusin ihan täysillä: "Ei Mirrii saa sinne laittaa! Se tukehtuu!"..

Ihaa kero, et se on menettäny yhden koiran. Sen koiran nimi oli Lilli ja se oli Ihaan paras ystävä. Lilli kuoli mahalaukun kiertymään..

Meillä on koulussa aika synkeetä varmaa maanantain.. Kaikki suree Remua - Chabun edesmennyttä heppaa..

Kuvassa Remu.