... helppoo, silloin kun on joku, josta pitää kii.."

Mulle on tullu sellanen tunne, että ei vaan yksinkertasesti oo ketään, josta pitää kiinni.. Ei kukaan tarjoo apuu, en pyydä apuu keneltäkään. En tarvi apua, vaikka välillä on ihan helvetin toivoton olo..  Joskus musta taas tuntuu siltä, että mä kaipaan tietynlaista vapautta. Jonkinlaista yksityisyyttä, rauhaa ja juuri sitä vapautta! Mä en osaa kuvailla sitä, mitä mä sillä vapaudella tarkotan.. Uskoisin silti, että ainakin joku ymmärtää.. Siinä vaan on se, että kun kukaan ei lue tätä, niin vaikeeta kenenkään on ymmärtää..

Mä oon viimeks kirjottanu tänne joskus elokuussa.. Se johtuu siitä, että mulla on menossa kriisi. Kriisi, nimenomaan. Oon masennuksen, yksinäisyyden ja stressin vallassa. Mulla ei oo ketään, johon voisin tukeutua. Siks mä varmaan kirjotan tänne..?

Koulussa tapahtu jotain ihan outoa.. Yks tyyppi, tuli kertomaan mulle jotain ihmeellistä. Tuntuu, etten olis ikinä kuullu mitään sellasta.. Kaikki (eli ei kukaan, kun kukaan ei lue - muistasinki sen vielä!) tietää varmaan mitä mä tarkotan? Se tuntu hienolta! Kaikki "kaverit" (-.-'') katto mua ja sitä tyyppiä pitkään sen jälkeen. Mutta arvatkaas mitä? Mun oli pakko pilata koko juttu. Sanoin: "En mä voi.." ja lähdin pois. Loppu päivän itkinki kotona ja nyt vasta pääsin raahautumaan koneelle, itkien edelleen.

Miks mä oon niin tyhmä? MIKSI?

Ei tullu mitään pitkää tekstiä, mut mitä väliä....?

"Onks sulla joku ongelma? Ku oot niin helvetin etäinen ja hiljasen olonen. Me haluttais tutustua suhun paremmin, mutta ilmeisesti sä vaan vetäydyt kuorees ja suljet meidät pois. Mistä se johtuu? Jos sulla on joku ongelma, ni sä voit tulla puhumaan meille siitä, me autetaan mielellämme. Ja onhan tuolla koulussa opo, kuraattori ja kaikki, kannattaa oikeesti mennä puhumaan niiden kanssa! Ja (nimi)lla oli kans tollanen samanlainen ongelma lukion alussa. Se meni puhumaan kuraattorille ja se taas autto ihan pirusti. Sen jälkee sen koulu on alkanu loistamaan. Katteltiin sun kokeita ja oot saanu paljon ykkösiä? Meinaan niistä alkukokeista, joissa testattiin osaamista. Muut meidän luokalta sai kolmosia tai kakkosia. Ihan tosi. Me halutaan auttaa sua! Sä voit ihan koska vaan tulla jutteleen meille, me luvataan, että autetaan sua niiin paljon kun vaan voidaan.

Me ei haluta, että sä joudut olee yksin. Haluttas olla sun tukena. Pliis! Olis tosi kiva, jos olisit koulussa meidän kanssa. Jooko? Vastaa niin pian kun mahdollista! Me autetaan!

T. (3 nimeä)!!"

Niin. Tollasen sähköpostin mä sain meidän luokkalaisilta. Myönnän, oon etäinen, kuoreeni sulkeutuva ja yksinäinen. En voi sille mitään. Haluun olla sellanen. Okei, ihan kiltisti tehty noilta, että ne haluu auttaa, mut mä toivon että mut jätettäis rauhaan! Okei? Mä tiedän, että ne tyypit lukee tätä blogia, joten mä toivon, että ne tajuu. En tarvi apua. En tarvi seuraa. En tarvi kuraattoria. En tarvii opoa. Selviin yksin. Oon selvinny tähänki asti..

Vastauksesta.. Tossa luki, "vastaa niin pian, kun mahdollista". Nooh.. En mä siihen ikinä vastannu, enkä koskaan tuu vastaamaankaan. Mä oon sitä mieltä, että siitä ei olis hyötyy kuitenkaan kellekkään. Anteeks, jos oon tällänen etäinen. Se on mun luonne, ja mä oon mikä oon. En ikinä tuu muuttumaan, enkä oo ikinä ollukkaan erilainen.

Mun toteemieläin on kopakuoriainen. Oon kuoreeni sulkeutuva ja etäinen tyyppi. Työnnän suunnilleen kaikki ihmiset pois luotani. Minulle tärkeintä on olla rauhassa!! Antakaa siis mun olla.....!

Toivoasi et saa menettää,
Vaikka mitään muuta jäljelle ei jää,
Sinulla on minut,
Sillä jokaisella,
Jossakin on,
Joku yhtälailla,
Lohduton.

Mulla on ollu koko päivän sellanen tunne, etten jaksa tehdä mitään. Aamulla heräsin puol viiden aikaan. En saanu enään unta, joten varttii vaille viis nousin ylös ja menin keittiöön. Kotona ei ollu ketään, ja sen tuntu sen takia liian tyhjältä. Mä päätin soittaa Iso-I:lle, mut ei se tietenkää vastannu. Vasta sen jälkee, ku olin painanu kännykän punasen luurin kuvaa, tajusin, et kello on vasta vähän vaille viis aamulla. Ei kukaan järkevä siihen aikaan vastaa!

En etsi valtaa, loistoa, en kaipaa kultaakaan,

Laulaa mummö pysäkillä ja kaipaa kuolemaa,

Mä kaipaan bussin valoja, kuin kuuta nousevaa,

Olen etsimässä valon pisaroita.

Tuure Kilpeläisen laulussa Valon Pisaroita on jotain hienoa. Mä en tiedä mitä, enkä yleensäkään kuuntele iskelmää tai Suomi Pop:ia.  Yks päivä kuitenkin kun olin auton kyydissä, matkalla kotiin, kuulin Iskelmä-Radiosta Valon Pisaroita-kappaleen. Kuuntelin niitä sanoja silloin kunnolla. Se laulu kertoo erilaisista ihmisistä.  Jotenkin mulla on sellanen tunne, että mä kuulun niihin ihmisiin. En tiedä miten, mutta jotenkin. Mä kaipaan kans sellasia Valon pisaroita..

Valon pisaroita, vasten pimeää,

Meille putoaa valon pisaroita.

Valon pisaroita, kun toivo häviää,

Meille putoaa valon pisaroita.

Mulla vähän väliä on tosi toivoton olo. Ei mulla oo ollu toivoa pitkään aikaan.  Ei mulla oo ollu toivoa mun elämän suhteen, ei nykyisyyden eikä tulevaisuuden. Elän päivä kerrallaan ja ootan sitä, että alan opiskelemaan. Ehkä mun asenteen vuoks lennän ulos amiksesta, ehkä en. Enemmän oon ite kokoajan sitä mieltä, että mulla ei oo mahdollisuutta olla amiksessa kolmee vuotta. Syynä se, että mua ei kiinnosta.

Oon kauan halunnu olla eläinlääkäri. Se on pienestä kakarasta asti ollu mun unelma-ammatti. Eilen illalla, joskus yhden ja kahden välillä, kun en saanu unta, mietin, miks musta sitten ei koskaan eläinlääkäriä tuu. Vielä ysillä, yhteishaun aikoihin olin sitä mieltä, että joo, mä haen eka johonki lukioon ja sit sen jälkeen eläinlääkikseen. Se on mun tulevaisuus. En kummiskaan hakenu. Syyt miks mä en eläinlääkäriks koskaan tuu, niitä on tasan kaks:

1. Mä en ikinä pystyis lopettamaan yhtään eläintä. Se olis mulle ihan liikaa. Kai siihen työn myötä sitten oppis ja pystyis lopuks lopettamaan kärsiviä eläimiä, mut.... Mulle se on liikaa..

2. Mä en pysty opiskelemaan. Pelkkä lukio on mulle ihan liikaa. Sen takii hain amikseen, joka mua ei yhtään kiinnosta. Hain sellaselle alalle, joka mua ei kiinnosta. Mulla on ollu sellanen tunne jo jonki aikaa, et mikään opiskelu tai tulevaisuuden suunnittelu ei kiinnosta. Elän vaan tässä hetkessä, joka ei sekään kiinnosta..

Lukion jälkeen mun olis vielä pitäny hakee eläinlääkikseen. Siellä opiskelu, matikka, kielet kaikki paska olis jatkunu vuosia. Eli ei. En hakenu. Samalla mun tulevaisuuden suunnitelmat murskautu..

Toi helvetin kuumuus on hellittäny ees vähän. Hienoo... -.- Tällä hetkellä ulkona on siis vain +30 astetta. Eilen illalla kun oli suunnilleen +35.....

Edellis yönä (tiistain ja keskiviikon välisenä) mä heräsin joskus keskiyöllä ihan jäätävään ukkoseen. Se ei ollu mikään miniskidi ukkonen vaan varmaa isoin jytinä ever in my life.. Ja just maanantaina kuulin, et jos herää yöllä ukonilmaan, se tietää hunoa onnea.. Huonoa onnea nyt on muutenkin.. Tänään kompastuin mun kannettavan laturijohtoon ja sain tiputettua peilin lattialle ja se peili tietty meni ihan paskaks. Seuraavaks meidän musta kissa tulee kiähnäämään mun jalkoihin O.o Kertokaa siis mulle, mikä tuo eniten huonoaonnea: 1) Rikkinäinen peili, 2) Musta kissa vai 3) Ukonilma? Jos se on kissa, heitän sen ulos. Jos se on peili, liimaan sen ehjäksi ja jos se on ukkonen... sitten se vaan on ukkonen... ^^

Mä selailin yks päivä vuodatuksen blogeja ja löysin sieltä melkein samassa tilanteessa minun kanssa olevia ihmisiä ! Niiden blogeja oon sitten melkein joka päivä käyny lukemassa. Mun blogista nää ihmiset ei kuitenkaan tiedä mitään ja hyvä niin. Ei tällästä turhaa tekstiä kukaa jaksais lukea.... Yhden blogin löysin kans, nimittäin sellasen, missä esittelyssä luki jotain sen tapaista, että se vaikutti minusta mielenkiintoiselta. Nooh.... Minua ei useinkaan saa mitkään esittely tekstit kiinnostumaan, joten oikeasti luulin, että tämä blogi olisi ihan ok ja sitä voisi jopa vaivautua lukemaan.. Ei se kuitenkaan ollut. Ihan paskaa oli koko blogi täynnä. Melkein yhtä paskaa tekstiä, kuin tässä blogissa, ehkä jopa pikkuriikkisen huonompaa. Ja tietty, tämähän on vain minun mielipiteeni, joten worget it. Turha kommata: "Ehkä joidenkin mielestä sen blogin teksti on ihan ok." Like I said. Forget it. Mun mielipiteillä kun ei yleensäkään oo mitään merkitystä. Ne on yleensä mielipiteiltää negatiivisia tai jos on kyse jostakin muusta, oon aina erimieltä kun muut......

Yks sellanen harvinainen asia on tapahtunu kans tänään. Iso-I sai raahattua mut hevostalleille O.o Minut, joka ei ikinäikinäikinä aio koskea hevosiin tai olla niiden kanssa (vaikka oon ratsastusta harrastanukki joskus seiskalla........ ^^)...! No, talleilla siis. Kyyläilin hetken, kun Iso-I. ratsasti sillä sen hevosella ja ku olin suunnilleen tunnin kitunu, läkähtyny ja istunu vaivalloisesti kentän vierellä, Iso-I. tulee ja ehdottaa, että mä koittaisin mennä sillä sen hevosella. Juueikikinäikinäikinä! En ikinäikinä mee sillä. Liian iso. Liian reipas. Liian pieni. Liian laiska. Ihansama! En mee.!!!!! Toisin kävi.... Simba hävisi tahtojen taiston ja löysi itsensä hevosen selästä. (Tää on nyt sit varmaa sitä huonoo-onnee, joka tuli ennen peiliä ja kissaa?? O.o) En suostunut muuta kuin kävelemään sen hirmuison otuksen kanssa, joten Iso-I. luopu toivosta saada mua ravaamaan tai laukkaamaan. (Sillon ku ratsastin olin ihan himo ratsastaja ja laukkasin ja hyppäsinki niillä kilteillä rk:n hevosilla) Iso-I:n toive tietty olis, et mä alkaisin uudellee ratsastaa, mulle ostettais hevonen ja sit voisin olla tallilla sen kanssa. Never my friend! Never!!

Loppukesä häämöttää... Mä en oo koko loman aikana saanu paljoo paskaakaan aikaseks ja nyt kohta pian olis sit se aika taas, ku pitäs raahautuu opiskelemaa.... Viime kevään typerässä yhteishaussa mä päätin valita lukion. Painun siis Raumalle lukioon.. Se oli mun kakkostoive.. Ekaks olisin tietty halunnu Poriin, mut btw, pääsin Raumalle. Raumalle siis suuntautuu tieni. Sinne muutan asumaan isäni luokse ja asun siellä seuraavat kolme vuotta.... Kaikki muut kaverit lähtee johonki muualle, ku Raumalle. Chabu menee jonnekki. Desi menee jonnekki... Iso-I. lähtee toiselle puolelle Suomee, Ravijoelle.... ! Hitto soikoon! Mä en nää varmaan ketään noita ikinä missään. Maximissaa ne käy kommaas täällä, FB:ssä, Gmailissa, mesessä..... Dääm! Mä soitan ainaki noille edellä mainituille (+ P.R:lle) joka hiton päivä niin, et mun saldo menee kiinni ekalla viikolla jo! Mulla kun ei oo muuta elämää ku kaverit........ :/

Mä oon nyt tullu siihen tulokseen, että mun äitiä ei kiinnosta mut elämä paljoo pätkääkään. No miks mä sit tähän tulokseen oon päätyny? No, ensinnäki, ku tänää lähin ulos, ja sanoin meidän äidille vaan: "Mä meen ny", se sano mulle vaan "Okei". OKEI! Miettikää nyt!! Okei!!!! Ei sitä kiinnosta. Se ei ees kysyny, mihi meen. Seuraavan kerran, ku lähen ulos, sanon sille et "Mä meen ny ryyppäämää ja vetää aineit suonee", ni katotaan, et sanooks se enää "OKEI".... Siis mä en todellakaan oikeesti vedä mitää aineit suonee, ettei kellekkää jääny epäselväks :D

Mulla on ollu ihan älyttömän tylsää tänään. Oon ollu rannalla ja ruskettunu tumman punaseks makkaraks. Oon saanu painoo putoo jo 0.02kg. "Wohoo..." Kukaa ei oo kaivannu mua, mut silti mä oon kaivannu kaikkia.. Kukaan ei oo soittanu mulle, kukaan ei oo tekstannu. No okei, oon tänään saanu yhteensä peräti neljä tekstaria. Tekstarit kuuluivat näin:

ISO-I: KOSKA SÄÄ OIKEEN VASTAAT PUHELIMEEES???

- Sit ku kerkeen :DDDD:D:D:D

CHABU: HITTO SOIKOO SIMBA XD

- Hehe :D

^ toi juttu on sellanen vähän InSide, mut ei paljoo.......... En jaksa sitä kuitenkaan alkaa selittämään...

ÄITI: TULEN KOTIIN VASTA TODELLA MYÖHÄÄN. MUISTA JUODA JA SYÖDÄ TARPEEKSI

- ookkei.

P.R: MUN OLIIVI PURKKI TIPPU LATTIALLE

- OooÄmGeee! :D

^ No toi vasta inside juttu onkin :D

Tollaset viestit mä sain. Ei siis mitään sellasta, mitä tän masennuksen keskellä olisin tarvinnu...

Mulla ei ollu mitään muutakaan tekemistä, ni menin lukemaan mun vanhoja blogeja. Mulla on niitä tasan kaks kappaletta. Niistä blogeista tasan kaks on niin turhan päivästä pölinää täynnä, etten voi muuta sanoa.. Varsinkin se eka on sellanen pahamaineisen 7./8. luokkalaisen pahamaineinen angsti blogi. Tokassa blogissa ei ees oo mitään kauheenkaan ihmeellistä tekstiä. Pelkkiä laulujen sanoja ja turhia runoja..

Ei mulla muuta. En yksinkertasesti pysty kirjottamaan, kun on niiiiiin kuuuuuma ! (Päivällä oli vaan +35 astetta ja mun huone on varmaa imeny kaiken lämmön itteensä -.-')

Hitto soikoon! Mä en oo tänään tehny yhtään mitään. En oo saanu aikaseks mitäään! Me ollaan tänää oltu kyl kaupas ja uimas, mut ei mitää sellasta, et vois huomen sanoo "No onneks tein sen eile." Hemmetti -.-

 

  Mulla on sellanen tunne, että kaikki ärsyttää. Enemmän tai vähemmän.. Ärsyttää tää helvetin krapula. Ärsyttää tää hemmetin kuumuus. Ärsyttää muutamat ihmiset. Ärsyttää kaikki paskan jauhanta. Helvetti!!!! -.-''

Ja jotta mua ei masentais enää nii paljoo, mä voisin kertoo eilisestä. Siinä on vaan se ihan hiton iso huonopuoli, että mä en yksin kertasesti muista eilisestä mitään. Sen verran vaan muistan, että muutama idiootti, ei vaivautunu paikalle.

Mua ärsyttää nyt jo seki, että mä en keksi mitään kirjotettavaa. Aaaarrrggghhhh -.- !!

Mä masennuin tänää ihan helvetisti. Aamulla menin vaa'alle ja se näytti sen, mitä pelkäsin: Ooon lihonu! Mä oon ennen painanu 45,5kg, nykyää oon kauhee läski ja painan 46kg! Hitto, mä oon lihonu peräti o,5kg ja se on ihan helvetisti. Nyt siis alkaa dieetti ja määränpäänä on painona 44kg. Mielummin vois olla jopa 43 - 43,5kg. Lihota en saa, helvetti soikoon!!

----------------------------

Asiasta toiseen:

Kun mulla on tuolla reunassa toi C-Box. Nooh, joku ihana älyvapaa ihminen kirjottelee sinne vähän väliä nimellä Nimi viestin, jossa lukee: "viesti". -.- Että sellanen paska saa sitten loppua, eikäös vaan??

... purkaa sydäntään?

Nooh... Vaikka olis mitkä bileet tulossa, ni mulla on sellanen tunne, että en yksinkertasesti jaksa. Syy siihen taas on se, että yks mun tosi tosi tosi tosi vanha kaveri soitti äsken. Se on niiiin vanha kaveri, että tapasin sen joskus kerhossa ja oon tuntenu sen siitä asti. En oo tavannu sitä vähään aikaan, viimeks vissiinkin jouluna..? No kumminkin.. Se soitti ja kerto yhden ihan helvetin hyvän uutisen ja sitten ihan helvetin huonon uutisen. Hyvä uutinen on se, että se haluis nähdä mut ja puhuu mun kanssa. Sillon ku tavattiin, meistä tuli heti ihan bestikset. Me ollaa kerrottu kaikki salaisuudet, murheet (joita mulla on ihn helvetisti) ja ilon aiheet (joita kaverillani on paljon enemmän kun mulla). Mä puhuin sen kanssa varmaan kaks tuntia puhelimessa ja se kerto ihan puhelun lopussa vasta, että meidän pitäs puhua ihan face to face. Mä mietin pitkään sitä, mitä puhumista. Kysyinki sitä, mut kaveri sano vaan, ettei se haluu puhuu siitä puhelimessa, on kuulemma jotenkin arka paikka tai jotain.. Mietin sitä vieläkin.. Mikä ihmeen asia se voi olla?? No, ei hyvää, jos ei pahaakaan.. Huonot uutiset taas... Miks mä en haluis kertoa niistä? No, kumminkin.. Kertoessaan näitä kamalia uutisia, kaverini alkoi itkemään. Mä yritin (huonolla menestyksellä) rauhoitella sitä ja olisin tehny mitä vaan, et voisin halata sitä ja sanoo "kaikki järjestyy". Se vaan on ihan helvetin vaikeeta. Se on tällä hetkellä Hesassa ja mä oon täällä, korvessa, hyödyttömänä ja kaukasena "todella hyvänä" kaverina, joka ei voi edes auttaa, kun yhdellä tärkeimmistä henkilöistä on hirvee olo ja masennus. Ne huonot uutiset... Ne oli niin kamalia, että mulle tulee kaamee olo, ku mä ajattelen niitä. Tuskin tätä blogia kukaan ees lukee, niin ei kai ketään haittaa, jos mä jätän ne huonot, kamalat, uutiset kertomatta?

Asiasta toiseen.. Mä oon tuntenu itteni ihan hemmetin tarpeettomaks. Varsinki tänään. Iso-I ja Chabu on ollu shoppailemas, D on ollu koko viikon mökillä ja se tulee sieltä huomenna. P.R. on ollu jossain reissussa maanantaista keskiviikkoon ja kun soitin sille, se sano, että sitä väsyttää niin hitosti, ettei se jaksa puhua.. Linda on ollu futisleirillä viime perjantaista asti ja se tulee tänään joskus kymmenen aikaan sieltä pois. Skinka on kumminsa luona huomiseen. Kaikki ne tulee kuitenkin sinne bileisiin, mutta silti.. Tänään mä olisin tarvinnu jonkunlaista seuraa. Oon ollu varmaan tyhmä ,ku oon soittanu P.R:lle neljä kertaa ja kahdella kerralla se on sanonu, että se ei jaksa puhua ja kolmannella ja neljännellä kerralla se ei oo vastannu. Ehkä se ei jaksanu mua enää, ku vaan soitin sille kahden tunnin välein ja aina se on sanonu, ettei se jaksa puhua? Mä Iso-I:lle ja se sano, et se ei ehi puhumaan, ku se on kassa jonossa. Sen jälkeen soitin Chabulle (suunnillee puolen tunnin päästä) ja se sano, että se ei ehi puhuu, ku ne on syömäs. Ku yritin kysyy, et mis ne on, jos olisin voinu vaikka Vespalla päristellä sinne, Chabu sano, et se ei tiedä sen paikan nimee. Joku pikkunen kuppila jossain.....

Musta tuntuu välillä, ettei kukaan jaksa kuunnella mua. Kaikilla on joku, joka kuuntelee. Chabulla on Allu.. Iso-I:llä on R.... Desillä on Jack..... Onhan mulla P.R.. Mut silti...

Mä en nykyään enää osaa olla onnellinen... Esimerkiks vähän aikaa sitten, ku Linda ja "L" palas yhteen taas (ne on ollu kerran aikasemminki yhdes, mut eros yhden ihan helvetin typeräs syyn takii --> Niil ei siis ollu mitää riitaa!!). Iso-I, Chabu, Desi, kaikki oli ilosii siitä. Mä en osannu olla. Ehkä mä oon vähän kateellinen siitä, ku kaikilla menee hyvin paitsi mulla. Sit jos joku kysyy, et "miten niin ei muka mee hyvin?", ni en mä osaa kertoo, et miks ei muka mee. Ei vaan mee. Piste, pilkku, huutomerkki. 

Aina, ku mä oon masentunu, mä katon jonkun surullisen elokuvan ja masennun lisää. Sen jälkeen mä mietin, ettei musta oo mitään hyötyä, masennun vielä enemmän. Sen jälkeen meen omaan huoneeseeni ja yleensä tässä vaiheessa oon jo niin masentunu, et soitan jollekkin. Jos en soita, meen koneelle ja tuun kirjottamaan tänne blogiin. Täällä kukaan ei koskaan lue näitä turhanpäiväsiä tekstejä. Helpommalla siis olisin päässy, jos en tekis asialle mitään. Jos vaan antasin olla. Jos kirjotan, kukaan ei lue, kukaan ei saa tietää. Sama siis, etten kirjottaisi ollenkaan. Jos taas soitan, se kenelle soitan ei vastaa puhelimeen, tai jos vastaa, sitä ei kiinnosta. Sama siis, etten soittaisi ollenkaan. Mitä hittoa mä teen??

Joka hiton päivä mä saan jonkinlaista paskaa päälleni. Enkä nyt todellakaan tarkota kirjaimellisessa muodossa. Pikemminki tarkotan sitä, että joka hiton päivä mä tapaan jonkun, joka, syystä tai toisesta, vihaa mua. Joskus mulla ei oo mitään tietoakaan siitä, miks mulle huudetaan.. Viimeks ku me oltiin Iso-I:n kaa kaupungilla ja Iso-I meni käymään vessassa, mä jäin odottamaan sitä ulkopuolelle. Sillon siihe tuli joku tyyppi, joka huus mulle: "Simba jumalauta! Et sit oo perkele vaivautunu ees soittamaan???" (Simban tilalla tietty oikea nimeni...). Kattelin hetken ympärilleni ja mietin, puhuiko se minulle. No.. Mullehan se puhui. Sen jälkee aloin miettii, et mistä helvetistä se puhuu? En oo koskaa ees tavannu sitä ! Se jatko huutamistaa, ja sit ku se piti pienen tauon, mä kysyin siltä "kuka hitto sä oot??" Siihe se vastas "No en varmaan kukaan sitten!!" ja lähti pois. Pienen hekten miettimisen jälkeen tajusin kuka se oli. Se oli Misse, mun entinen kaverivanhasta koulusta.. Sillon ku muutettiin, mä soitin sille melkein joka päivä. Viime soitosta on silti kulunu varmaan puol vuotta. Noooh.... Ei mua jääny vaivaamaan Missen huudot ja suuttumukset mitenkään.. Ei Misse oo koskaan ollu mun mikään bestis. Pikemminki se oli se ihminen, joka puhu muista koulussa paskaa sata lasissa koko ajan. Se oli sitä mieltä, että vain hän ja hänen kaverinsa ovat best of all. Se halus ehdottomasti, että mä soittelisin sille, ku oltiin muuttamassa. Se ei silti koskaan soittanu mulle.. Epäreilua?

En mä sitten enää jaksa kirjottaa. Mitään mulla ei oo kuitenkaan kerrottavaa. Heippadidei.

On aina käynyt niin, toinen lähtee toinen jää
mutta tuskin kukaan uskoo ettei osais enempää
on aina käynyt niin, toinen liikaa yrittää
muistan hetken jolloin alkoi loppuelämämme tää

Hän istui pöytään, haastoi mun, kuin alkuun kaksintaistelun
kun sanoi ettei kukaan voisi häntä rakastaa
nyt toinen piippuun puhaltaa, ja vielä katsoo kuolevaa
vaan kumpi voittaa, sitä kukaan tietää ei saa

Ei voi ennustaa, mitä muistaa jokainen
kohtalo kun pyyhkii sivut päiväkirjojen
ja lauseet jotka jää, niitä harva ymmärtää
mut oikeutusta etsii teot synkimmätkin nää

Hän istui pöytään, haastoi mun, kuin alkuun kaksintaistelun
kun sanoi ettei kukaan voisi häntä rakastaa
nyt toinen piippuun puhaltaa, ja vielä katsoo kuolevaa
vaan kumpi voittaa, sitä kukaan tietää ei saa

Vaan ei kuitenkaan, voi vaan nousta koneeseen
kun ensin joku nostaa pinnan alle painuneen
yö saapuu ajallaan, haaskalinnut piiloistaan
kyllä korppikotka tietää milloin elämä jaetaan

::Hän istui pöytään, haastoi mun, kuin alkuun kaksintaistelun
kun sanoi ettei kukaan voisi häntä rakastaa
nyt toinen piippuun puhaltaa, ja vielä katsoo kuolevaa
vaan kumpi voittaa, sitä kukaan tietää ei saa::

Joskus se vaan on niin... Ei kukaan jaksa välittää. Jos ton yllä olevan laulun sanat pitäis yhdistää mun tänhetkiseen elämäntilanteeseen, mä olisin toi toinen, en laulaja / kertoja.

Kukaan ei oikeesti piittaa musta. Aina mä oon syypää kaikkeen. Mul elämä menee jatkuvaa alamäkeä, eikä kukaan piittaa paskan vertaa. Viime viikosta alkaen oon pilannu mun elämän, ku menin alottamaan tupakoinnin, mut kuka välittää? Ehkä nyt voi koulussa avautua sellasille, jotka on pilannu elämäänsä jo kaks vuotta? "... hän istui pöytään haastoi mun, kuin alkuun kaksintaistelun, kun sanoi, ettei kukaan voisi häntä rakastaa..." Kuka mua rakastais? Pelastais mun turhan elämän?

Ei sitä kukaan tee. Tälläkin hetkellä kaikki pitää hauskaa ja nauraa Simballe, idiootille, joka pilaa elämäänsä.. Kaikki on hylänny mut. Mut on petetty. Kaikki vihaa mua. Vaan sen takia, ku tein sen virheen, mitä kukaan ei ikinä olis saanu tehdä, kuvittelin, et mul oli ystäviä...

Tässä sitä kuitenkin ollaan... Yksin... Ei kukaan jaksa kuunnella... Mä oon päätyny siihen, et toivon, et joku jaksaa lukea tän kirjotuksen, vaivautuu laittamaan kommenttia - ehkä ? Ei kukaan kuitenkaan jaksa. Ensimmäisen lauseen kohdalla kaikki tajuaa, kuinka turhaa tän kirjotuksen lukeminen on.. Ei kukaan jaksa kommentoida vaan jatkaa muiden blogien - ilosempien blogien - lukemista...

Miks mä sitten kirjotan? Ehkä se johtuu siitä, et mulla ei oo muutakaan, johon voisin kirjottaa ihan surkeesta elämästäni...

Helmikuun helmiä..... Niitä juuri. Helmikuun helmet, nuo säihkyvät helmet, joista ei pääse eroon kotona. Ei pääse eroon koulussa. Ei pääse eroon missään.

Helmikuu.. Mistä se on saanut nimensä? Ehkä silloin on löydetty ensimmäiset Helmisimpukat..? Ehkä silloin on tehty ensimmäinen helmi-kaulakoru..?

Mut ku ajattelee... Englanniks helmikuu on February - ei mitään helmiin liittyvää... Ruotsiks se on Februari - ei mitään helmiin liittyvää..

Asiasta toiseen, ehkä jopa kolmanteen, josta suoraan neljänteen..

Mua väsyttää, masentaa, ottaa päähän ja ihmetyttää samaan aikaan. Masennus johtuu siitä, kun elämä on alkanu menee suoraa jyrkkää alamäkeä. Väsymys johtuu lukuisista tunneista univelkaa. Ihmetys johtuu siitä, kun mä en tajuu, miks mun elämä menee päin helvettiä koko ajan? Ja miks mulla on niin jäätävä määrä uni velkaa? Toisin sanoen, miks en oo saanu nukuttua? Mua ottaa päähän, koska kaikki noi edellä mainitut asiat pyörii mun päässä yhtenä mylläkkänä ja niihin ei saa mitää järjestystä..

Koko viikkona en oo nukkunu viittä tuntia enempää. Viis tuntia on koko viikon öiden yhteen laskettu summa..

Aina, ku oon nukahatanu, oon heränny muutaman minuutin jälkeen uudelleen. Koko yön oon tuijottanu kelloa ja toivonu, et alkais soimaan Do-Si-Do, mun herätyskellon ääni. Oon pyöriny sängyssä, saamatta unta.

Illalla meen nukkumaan klo 23 aikaan, sit oon valvonu tai nähny sekavia unia, painajaisia, aamuun asti. Neljältä aamulla oon jo hereillä ja osotan, kun herätyskello soi klo 6.

Uskon, et tähän kaikkeen on joku selitys. Sellanen selitys, et siihen vois uskoo. Mä en usko mihinkään "Sä meet liian myöhään nukkumaan" - juttuihin. On nimittäin ihan sama, mihin aikaan meen nukkumaan, ei mua väsytä. Yleensä meen sillon nukkumaan kun mua väsyttää. Sillon on pieni toivo siitä, et nukahdan.

Joskus yöllä pelkään, et joku mun läheinen, joka nukahtaa illalla, ei herääkkään aamulla. Mä en tiedä mistä se johtuu. Mä oon pelänny sitä koko viime viikon ja viime sunnuntaina pelko kävi toteen.

Mun isän isä ei enää heränny. Se jätti tän helvetin maan ja pääsi kärsimyksistään lopullisesti. Mä oon kaivannu sitä koko viikon ja nukkunu viel vähemmän ja vähemmän, mitä kauemas mun isoisän kuolemasta mennään. Jossain vaiheesssa en varmaan nuku ollenkaan ja sit eomahdan lopullisesti?

Mun elämä on ollu pelkkää helvettiä isoisän kuoleman jälkeen. Pelkkää kärsimystä, kipua tuskaa ja ikävää. En mä jaksa kirjottaa enää. Toivottavasti te tajuutte. Mua väsyttää...

 
Ei kai nyt sitten vaan voi olla kirjottamatta, kun on uus blogi ja kaikki!

Mistä sitten kirjoitan näin aluksi? Esimerkiksi viime syksystä.. Eli... Viime syksynä mä olin ihan hirveen masentunu. Kaikki meni ihan suoraan päin puuta. Mä en millää meinannu jaksaa, ja lintsasinki koko syksyn aikana koulusta yhteensä 90 tuntia. Se on aika paljon se... Mä en vaan kerta kaikkiaan jaksanu mennä kouluun. Koulussa kaikki vasta menikin päin h*l*****ä.. Siellä kaikki meni niin huonosti.. Koe numerot laski, ku en käyny tunneilla. Todistus huononi seiskan kevät todistuksest huomattavasti..

Tää syksy alko jo uhkaavasti mennä samaan suuntaan.. Kun oli kesäloman viimenen päivä, niin ajattelin, et mitä jos täst syksyst tulee samanlainen, masentava syksy? Mitä jos mä en kerta kaikkiaan jaksa? Jos nyt sit ihan oikeesti riittää mulle ja mä haluun pois täst maailmast keinolla millä hyvänsä?

Sit mä päätin ryhdistäytyy. Mä en todellakaa jaksais elää sitä saakelin syksyy uudellee. Se taas riippuu mun omast asenteest, et joudunko viel siihen helvetin masennuksee, jos olin viime syksynä (v. 2008). Eli tarkotan sitä, et jos oon sillä tuulella (jopa koulus), et "kyl tää täst menee", ni sit syksy kuluu nopeesti ja tulee talvi. Mut jos taas oon "ei hitto, nyt menee kaikki ihan päin kaikkea mahdollista. Ei täst ny tuu mitään" - tuulella, ei  mistään tosiaan tuu mitään.

Sit ku alko koulu, mä olin just sillä huonolla - masennukseen johtavalla - tuulella. Tuli helposti kesää ikävä. Tuli ikävä niit kaikkii muistoi, mitä sen ihanan kahden ja puolen kuukauden aikan ehin tehä. Ajatelles niit ihanii aikoi, tuli helposti tippa silmään. Aattelin, et "ku kestän vuoden, ni voin taas nauttii kesästä".

Kerranki, ku pikkasen tulin ilosemmaks, ni sit tuli mieleen toinen masentava asia. Nimittäi se, et sit ku on kevät, kaikki me, jotka ollaan oltu jostain ykköseltä samalla luokalla, lähdetää eri suuntiin. Mä en välttämät tapaa jotai mun tän hetkisist kavereist enää koskaan. Ei mua lohduta se, et "kyl me luokka kokouksii pidetää". Ei kerta kaikkiaan lohduta! Kyl kai niit 'luokka kokouksii' pidetää ekan vuon joku kaks kertaa ja sit ne unohtuu. Sit jonku 40 vuode pääst muistetaa, et "ai nii, en ookkaa nähny vanhoi luokkalaisii monee vuotee, mut mitä se, ei kiinnosta". Oonks mä nyt joku säälittävä idiootti, jolle tulee ikävä niitä, kenen kaa oon ollu viimesen yhdeksän vuode ajan viiten päivän viikos, jos en enemmänki? Mua ei ees lohduta se, et jos jotkut niistä tän hetkisit luokkalaisist tulis samaan lukioon/amikseen. Mua lohduttaa vast sit, ku saan kuulla, et kaikki tän hetkiset luokkalaiset tulee samaan lukioon/amikseen, jonka toteutumis mahdollisuus on 1:1 000 000 000 000..

Oonkoha nyt sit kirjottanu kaiken? En todellakaan oo, mut ku kukaan tuskin jaksaa lukee tätäkään, ni antaa olla. Mitä mä turhia kirjotan?