Toivoasi et saa menettää,
Vaikka mitään muuta jäljelle ei jää,
Sinulla on minut,
Sillä jokaisella,
Jossakin on,
Joku yhtälailla,
Lohduton.

Mulla on ollu koko päivän sellanen tunne, etten jaksa tehdä mitään. Aamulla heräsin puol viiden aikaan. En saanu enään unta, joten varttii vaille viis nousin ylös ja menin keittiöön. Kotona ei ollu ketään, ja sen tuntu sen takia liian tyhjältä. Mä päätin soittaa Iso-I:lle, mut ei se tietenkää vastannu. Vasta sen jälkee, ku olin painanu kännykän punasen luurin kuvaa, tajusin, et kello on vasta vähän vaille viis aamulla. Ei kukaan järkevä siihen aikaan vastaa!

En etsi valtaa, loistoa, en kaipaa kultaakaan,

Laulaa mummö pysäkillä ja kaipaa kuolemaa,

Mä kaipaan bussin valoja, kuin kuuta nousevaa,

Olen etsimässä valon pisaroita.

Tuure Kilpeläisen laulussa Valon Pisaroita on jotain hienoa. Mä en tiedä mitä, enkä yleensäkään kuuntele iskelmää tai Suomi Pop:ia.  Yks päivä kuitenkin kun olin auton kyydissä, matkalla kotiin, kuulin Iskelmä-Radiosta Valon Pisaroita-kappaleen. Kuuntelin niitä sanoja silloin kunnolla. Se laulu kertoo erilaisista ihmisistä.  Jotenkin mulla on sellanen tunne, että mä kuulun niihin ihmisiin. En tiedä miten, mutta jotenkin. Mä kaipaan kans sellasia Valon pisaroita..

Valon pisaroita, vasten pimeää,

Meille putoaa valon pisaroita.

Valon pisaroita, kun toivo häviää,

Meille putoaa valon pisaroita.

Mulla vähän väliä on tosi toivoton olo. Ei mulla oo ollu toivoa pitkään aikaan.  Ei mulla oo ollu toivoa mun elämän suhteen, ei nykyisyyden eikä tulevaisuuden. Elän päivä kerrallaan ja ootan sitä, että alan opiskelemaan. Ehkä mun asenteen vuoks lennän ulos amiksesta, ehkä en. Enemmän oon ite kokoajan sitä mieltä, että mulla ei oo mahdollisuutta olla amiksessa kolmee vuotta. Syynä se, että mua ei kiinnosta.

Oon kauan halunnu olla eläinlääkäri. Se on pienestä kakarasta asti ollu mun unelma-ammatti. Eilen illalla, joskus yhden ja kahden välillä, kun en saanu unta, mietin, miks musta sitten ei koskaan eläinlääkäriä tuu. Vielä ysillä, yhteishaun aikoihin olin sitä mieltä, että joo, mä haen eka johonki lukioon ja sit sen jälkeen eläinlääkikseen. Se on mun tulevaisuus. En kummiskaan hakenu. Syyt miks mä en eläinlääkäriks koskaan tuu, niitä on tasan kaks:

1. Mä en ikinä pystyis lopettamaan yhtään eläintä. Se olis mulle ihan liikaa. Kai siihen työn myötä sitten oppis ja pystyis lopuks lopettamaan kärsiviä eläimiä, mut.... Mulle se on liikaa..

2. Mä en pysty opiskelemaan. Pelkkä lukio on mulle ihan liikaa. Sen takii hain amikseen, joka mua ei yhtään kiinnosta. Hain sellaselle alalle, joka mua ei kiinnosta. Mulla on ollu sellanen tunne jo jonki aikaa, et mikään opiskelu tai tulevaisuuden suunnittelu ei kiinnosta. Elän vaan tässä hetkessä, joka ei sekään kiinnosta..

Lukion jälkeen mun olis vielä pitäny hakee eläinlääkikseen. Siellä opiskelu, matikka, kielet kaikki paska olis jatkunu vuosia. Eli ei. En hakenu. Samalla mun tulevaisuuden suunnitelmat murskautu..